Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija, vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.
Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle. Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.
»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»
»Kirjoitan.»
»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»
»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma…»
»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»
Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.
Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja palautetaan takaisin kahleissa…»
»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.