Elena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään pitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin takana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.
Hautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat niiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.
Elena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin ja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.
Hetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi syvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän tyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä he saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki kirkkoon.
Hautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä kaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina kukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat ohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko naapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo loisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.
Mutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet taas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen, joka oli pöydällä vuoteen vieressä.
»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän sammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet pois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on mennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria, täynnä armoa, Herra kuulee sinua… Amen!»
Voimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa huoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido Rossille: —
»Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta tuntuu kuin siitä olisi vuosia.
En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä haaksirikkoiseen laivaan.