»Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois.
Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua
seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut.
Kaikki on hyvin, älkää surko.
Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta. Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.
Hyvästi, rakas isä ja äiti. Antakaa anteeksi, jos tuotan teille tuskaa.
Elena.»
»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen hänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.
»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo esiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on Tiber hänet ottanut.»
»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on mennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne, koska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»
»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen kätensä korvansa taakse.
»Luostariin», huusi garibaldilainen. »Hän sanoo, että tyttö-parkamme…»
»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi vanha vaimo.