»Minä tulen uudestaan tapaamaan teitä», sanoi asianajaja, ja Bruno vietiin takaisin koppiinsa. Siellä hän hautoi ajatusta, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kunnes jokainen hellä sana, jonka Rossi oli lausunut Elenalle, johtui hänen muistiinsa. Hän vihasi itseään pahojen ajatustensa tähden, mutta hän ei voinut ajaa niitä pois. »Minä olen hullu, he ovat kuin veli ja sisar», sanoi hän itselleen, mutta se ei rauhoittanut häntä. Sinä yönä koputus kuului taas.
»Nukutteko?»
»En.»
»Kuulin uutisia ulkoa.»
»Älkää puhuko. Olen kuullut kylliksi.»
»Hyvä. Paras on ottaa asia semmoisenaan.»
»Mikä?»
»Vaimo on kadonnut.»
Bruno ei koputtanut vastaustaan. Hän huusi.
»Elena!»