»Kuulkaa!»
Siitä osasta juhlakulkuetta, joka oli kulkenut parvekkeen ohi, kuului soinnukkaita ääniä.
»Sistiniläisen kappelin laulajat! He laulavat hymniä!»
»Kyllä tunnen sen. 'Tule Pyhä henki!' Kuinka mainion kaunista! Tekisi mieli itkeä!»
Mutta hän hymyili vielä koko maailmalle, sillä se oli niin suuri ja kaunis. Paroni astui hänen taakseen ja nojaten ikkunapilaria vastaan puhui Roman olan yli sotaministerille, joka seisoi tytön vieressä.
»Tuo se on vihollinen omien porttiemme sisäpuolella! Näyttelijä, joka tuntee kaikki keinot, millä kansan silmät ja korvat saadaan soaistuksi, ja jolla on kuudentoista vuosisadan kokemus hallitsijanäytelmän näyttelemisessä. Jos näihin juhlamenoihin sekoitetaan hiukan sentimentaalisuutta, niin kuka tietää, mitä voi itää sellaisessa maassa, jonka seitsemänkymmentätuhatta pappia on kyntänyt ja Davido Rossin kaltaiset miehet karhinneet!»
Yhtäkkiä laulu taukosi, joukon supatus ja melu vaikeni heti, ja seurasi äänettömyyden hetki, semmoinen, joka on myrskyn ensi tuulahduksen edellä. Hermostunut värähdys, niinkuin maan vavahtelu juuri auringon laskiessa, kulki yli torin, ja väki seisoi liikkumatta. Jokainen kaula oli ojolla, jokainen silmä kääntyneenä pronssiporttiin päin, aivan kuin Jumala itse aikoisi tulla esiin pyhyyksien pyhyydestä. Sitten tuosta suuresta hiljaisuudesta kuului hopeatorven kirkas toitotus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä mies itse ilmaantui.
»Paavi! Paavi! Paroni, katsokaa!»
Ilma oli täynnä sähköä. Ääretön hurraa-huuto nousi alhaalta kuin meren hyrsky, ja sitä seurasi kättentaputus, aivan niinkuin ääretön hyökyaalto olisi valunut takaisin kiviseltä rannalta.
Vanhaa miestä, aivan valkoisiin puettua, kannettiin ihmisten olkapäiden tasalla tuolissa, joka kimmelteli purppuraa ja punaista, ja hänen ylitsensä kannettiin hopeaista kanopeaa. Hänen päässään oli kolminkertainen kruunu, joka loisti auringonpaisteessa, ja ellei tuo hento valkoinen käsi, joka kohoutui siunaamaan kansaa, olisi liikkunut, olisi voinut luulla häntä kuvaksi.