Hänen kasvonsa olivat kauniit, niissä oli kuin pyhä valo — ja ilme oli täynnä lempeyttä ja suurta henkevyyttä.
Se oli liikuttava hetki, ja Donna Roman mielenkiihko oli voimakas. »Tuolla hän on! Aivan valkoisissa! Hän on kullatulla tuolilla silkkikanopean alla! Papit kantavat kanopeaa, ja tuolin kantajat ovat polvihousuissa ja punaisessa sametissa! Katsokaa noita suuria huojuvia höyheniä kummallakin puolen!»
»Riikinkukon höyheniä!» sanoi ääni tytön takana, mutta hän ei kuunnellut.
»Katsohan, kuinka kirkon palvelijat heiluttavat pyhää savua, ja tuossa kannetaan kultaista ristiä hänen edellään! Mikä suosionosoitusten jymy — tuskin voin kuulla omaa ääntäni. On kuin seisoisi vuorella, jonka juurella meri pauhaa. Ei, ei se ole minkään muun äänen kaltaista koko maan päällä. Ihmisääniä — viisitoistatuhatta ihmissuuta riemuitsemassa! Tuo on naisten kättentaputusta — kuunnelkaa hentojen hansikaskäsien taputusta! Nyt he heiluttavat nenäliinojaan. Katsokaa! Aivan kuin tuhansien perhosien siivet kohoaisivat niityltä.»
»Niinkuin mehiläiskuningattaren koko perhe», sanoi kyynillinen ääni takana.
»Minun täytyy myöskin heiluttaa nenäliinaani! Minun täytyy! En voi vastustaa!»
Korvia tärisyttävät huudot kaikuivat italian, ranskan ja englannin kielellä: »Kauan eläköön paavikuningas!» »Kauan eläköön työmiesten paavi!»
Roman henkinen ja ruumiillinen kiihtymys oli nyt ylimmillään. Hän heilutti nenäliinaansa ja huusi: »Viva il Papa Ré!»
»Muutamat naisista pyörtyvät. He kadottavat mielenmalttinsa!»
»He kadottavat jotain arvokkaampaakin, elleivät ole varuillaan, nimittäin rahakukkaronsa», sanoi ääni takana, mutta Roma ei kuullut mitään.