»He kantavat häntä hitaasti eteenpäin. Hän tulee tätä tietä. Katsokaa ylimyskaartia kypärineen ja kaulussaappaineen. Ja tuolla on sveitsiläinen kaarti Joosepin kirjavassa puvussa. Me voimme nähdä hänet selvästi nyt. Tunnetteko pyhän savun tuoksua? Pluviaaliko? Tuo kultainen pukuko? Se on kiinnitetty hänen rintaansa jalokivillä. Kuinka ne säkenöivät auringonpaisteessa! Hän siunaa kansaa, ja väki polvistuu hänen eteensä.»
»Aivan kuin heinä viikatteen edessä.»
»Kuinka väsyneeltä hän näyttää! Kuinka valkeat hänen kasvonsa ovat! Ei, ei valkeat — norsunluun väriset! Ei — vaan marmorin — Carraran marmorin! Häntä voisi luulla Latsarukseksi, joka oli kuollut ja on noussut haudasta! Ei mitään inhimillistä ole jälellä hänessä! Pyhimys! Enkeli!»
»Maailman henkinen itsevaltias!» sanoi ääni takana.
»Viva il Papa Ré! Hän kulkee ohi! Viva il Papa Ré! Hän on jo ohi… Ah!»
Roma nousi polviltaan ja pyyhki silmiään, koettaen peittää liikutustaan ja innostustaan hymyllä.
»Niin voi ikuinen Rooma lumota — Rooma, joka on tulimajakkana ajan kalliolla!» sanoi paroni.
»Hm —» sanoi amerikkalainen, »jos paavi on symboli, niin on parasta, että pysymme kukin oman lippumme suojassa. En luule, että ihmiselle on terveellistä saada osakseen samanlaista palvelusta kuin pakanallinen epäjumala saa.»
»Mitä tuo on?»
Etäältä kuului ääniä, jotka lauloivat surullisesti.