Sihteeri luki syytöksen. Brunoa ei syytetty ainoastaan osanotosta helmikuun ensimmäisen päivän meteleihin, vaan myöskin siitä, että hän kuului seuraan, jonka tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen. Se oli pitkä asiakirja, ja sihteeri luki sen hitaasti eikä aivan selvään. Tuomioistuimen juhlallisessa hiljaisuudessa toiset äänet tunkeutuivat tämän synkän huoneen paksujen hiekkakiviseinien läpi. Silloin tällöin kuului sotamieskomppanian yksitoikkoinen astunta, kun se marssi pihamaalla, sekä upseerin kovaääniset komentosanat. Ilmassa oli selvä sotilastunnelma. Paitsi asianajaja Fusellia oli jokainen virkamies täällä univormussa. Muutamilla oli olkalaput, toisilla oli kunniamerkkejä. Erilaiset hihanauhat, punaiset, kultaiset, siniset, osoittivat eri arvoasteita ja eri rykmenttejä.
Kun syytös oli loppuun luettu, nousi yleinen syyttäjä esittämään syytöstä ja mainitsemaan ne lakipykälät, joiden nojalla syytetyn rikos oli tuomittava. Hän oli nuori ratsuväen kapteeni, jolla oli levottomat silmät ja ylöspäin kierretyt viikset. Hänen pitkä viittansa riippui tuolin selkämyksellä, hänen valkoiset hansikkaansa olivat pöydällä hänen vieressään, ja hänen miekkansa kilahti, kun hän teki siroja liikkeitä käsillään. Hän oli hyvä puhuja, joka mielellään käytti kauniita sanoja ja nähtävästi koetti kaikin voimin voittaa tuomarit puolelleen.
»Kunnioitettavat herrat tuomarit», aloitti hän ja jatkoi sitten lausuen imarruslauseen kuninkaalle, muutamia kauniita sanoja pääministerille, kiitoksen armeijalle ja lopuksi ivallisen kuvauksen siitä suunnitelmasta, joka tahdottiin asettaa olevien olojen sijaan. Mitä masentavimpana syytöksenä tuota hurjaa aatetta vastaan, joka oli aiheuttanut nuo onnettomat metelit, oli juuri sen mieletön päämaali. Yleinen tasavalta, perustettuna isämeidän-rukouksessa lausutuille periaatteille! Valtaistuimet, armeijat, laivastot, valtakuntain rajat, kansallisrajat, kaikki hävitettävät! Miten helppoa! Miten viatonta! Mutta voi, kuinka mieletöntä! On täydellisesti unohdettu kaikki valtiotalouden ja kansainvälisten lakien periaatteet ja kaikki vaistot ja taipumukset, jotka ikipäiviksi ovat syöpyneet ihmissydämiin!
Muutamien pienten sivuhyppäysten jälkeen, joilla saatiin toiset upseerit nauramaan ja jotka kohottivat hymyn tuomarien huulille, tämä suurenmoinen henkilö pyyhki komeita viiksiään silkkisellä nenäliinalla ja siirtyi Brunon asiaan. Tuo onneton mies ei ollut niitä suurimpia rikoksellisia, jotka älykkyydellään ovat johtaneet tietämättömiä joukkoja. Hän oli ymmärtämätön ja ehkä hiukan alkoholiin menevä raukka, joka kaukana viinipuodista ja univormuun puettuna varmaan olisi oivallinen soturi. Hän oli noita ihmiskoiria, jotka ovat tyypillisiä meille. Hänen poliittinen oppinsa sisälsi yhden ainoan sanan — Rossi. Nuori soturi ei tahtonut vaatia ankaraa rangaistusta sellaiselle harhaan johdetulle olennolle, mutta hän pyysi tuomioistuinta pitämään tätä sellaisena asiana, jonka avulla voitaisiin hankkia todistuksia noita kamalia, ehkäpä mielisairaita (Lombroson tutkimukselle sopivia) henkilöitä vastaan, jotka aina kiihoittavat kansaa vastustamaan kuningasta, hallitusta ja valtakunnan johtavia miehiä.
Miekka kilahti taas, kun nuori soturi istui. Silloin Roma ensimmäisen kerran katsahti Brunoon. Brunon suuret, karkeat kasvot osoittivat ylenkatsetta, ja oli miten oli, tuo »ihmiskoira» vangin vaatteissa sotamiesten keskellä saattoi komean upseerin näyttämään pieneltä sylirakilta vain.
»Bruno Rocco, nouse ylös», sanoi presidentti. »Sinä olet roomalainen, eikö niin?»
»Niin olen — Rooman roomalainen», vastasi Bruno.
Todistajat kutsuttiin esiin. Ensin tuli eräs karabinieeri todistamaan, että Bruno oli ollut hurjan väkivaltainen. Sitten tuli toinen karabinieeri ja vielä kolmas ja neljäs todistamaan samaa asiaa. Kun kaikki karabinieerit olivat sanoneet sanottavansa, kysyi presidentti, oliko vangilla mitään kysyttävää todistajilta.
»Ei mitään. Heidän kertomuksensa on tosi. Minä myönnän sen», vastasi
Bruno.
Vihdoin hän kävi kärsimättömäksi ja huusi: »Minä myönnän sen, kuuletteko? Mitä te sitä asiaa enää jauhatte?»