»Ei yhtään ainoata, teidän armonne.»
Eräs karabinieeri selitti, että vaimo on melkein kuuro, minkä jälkeen presidentti, hiukan hermostuneena kysymyksiensä synnyttämästä naurusta, käski viedä hänet pois.
»Tommaso Mariotti», huusi järjestyksen valvoja, ja garibaldilainen astui esiin, puettuna tavalliseen punaiseen paitaansa.
»Tommaso Mariotti», sanoi presidentti alustavien kysymysten jälkeen, »te olette ovenvartijana Piazza Navonalla ja voitte sanoa, ovatko poliittiset yhdistykset pitäneet kokouksia siellä, onko tämä syytetty ottanut osaa niihin ja kutka olivat noiden kokousten johtajia. Vastatkaa siis ensin, pidettiinkö koskaan kokouksia siinä talossa?»
Vanha mies käänsi hattua kädessään eikä vastannut.
»Vastatkaa. Me emme voi istua tässä koko päivää tyhjin toimin.»
»Tämä on ikuinen kaupunki, teidän armonne — kyllä aikaa riittää», sanoi vanha mies.
»Vastatkaa heti presidentille», sanoi järjestyksen valvoja. »Ettekö tiedä, että hän voi rangaista teitä, ellette vastaa?»
Silloin garibaldilaisen silmät kostuivat ja hän katsoi tuomareihin. »Kenraalit», sanoi hän, »minä olen vanha mies, joka en kelpaa enää paljoon, mutta kerran olin soturi minäkin. Olin yksi 'tuhatmiehisen joukon tuhannesta urhoollisesta', kuten meitä sanottiin, ja vuodatin vertani maani tähden. Nyt olen jo ikäloppu, ja päiväni ovat luetut. Älkää pyytäkö minua pilaamaan niitä toverini pettämisellä.»
»Seuraava todistaja», sanoi presidentti, ja samassa puoleksi tukahdutettu ääni syytetyn penkiltä huusi: