»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»
»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:
»Rakkain Elena…»
»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja sisar, senhän jo sanoin».
Yleinen syyttäjä jatkoi:
»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»
»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin omaansa. Jatkakaa!»
»… Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»
»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi
Bruno.
»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule siis luokseni armaani, lemmittyni…»