»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.
Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain, mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?
Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti.
»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»
Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.
»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.
Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja seisoi sitten taas suorassa.
»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla, jotta selviäisin. Tässä se on!»
Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.
»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä yli.
Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.