»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:
»Haudat jo aukee kuolleitten. Nousevat haamut marttyyrien!
»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.
Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen: »Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.
»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»
Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.
»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun liikkein, mutta ei ääneensä.
Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste», sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä tahansa».
XXI.
»Rakas Davido Rossi! — Sinä saat kaikesta tiedon ennenkuin tämä kirjeeni saapuu sinulle. Sellaista oikeudenkäynnin häpeäpilkusta sähkötetään aina ympäri sivistynyttä maailmaa. Bruno-raukka! Ei, ei raukka — suuri, uljas, sankarillinen Bruno! Hän kuoli kuin vanha roomalainen ja surmasi itsensä mieluummin kuin petti ystävänsä. Kun he koettivat kiihoittaa hänen mustasukkaisuuttaan väärennetyllä kirjeellä, hän huusi 'kauan eläköön Davido Rossi!' ja kuoli. Oh, se oli ihmeellistä. Tuon hetken muisto tulee aina seuraamaan minua kuin Jumalan suojeleva, vahvistava käsi. Tähän päivään asti en ole ymmärtänyt, kuinka paljon ihmisluonto voi kantaa. — Se on taivaallista.