Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niin, luonto on opettanut saman pelonhuudon kaikille lapsilleen.»
»Se on totta», sanoi paavi.
»Se tuo mieleeni tämänaamuisen tyttöraukan.»
Paavi astui takaisin vaunuihinsa sanaakaan sanomatta. Kun hän palasi Vatikaaniin, soitettiin Angelusta kaikissa Rooman kirkoissa, kaupunki hohti punertavassa valossa auringon laskiessa Monte Marion taakse, ja pinjat sen kukkulalla kuvastuivat punaista taivasta vasten kuin murtuneen temppelin katottomat pylväät.
VI.
Bruno haudattiin seuraavana päivänä. Vapaamuurarit olivat anoneet lupaa saada toimittaa hautauksen, ja vaunut, joille kirstu oli asetettu, oli koristettu vapaamuurarien merkillä sillä kohtaa, missä muutoin tavallisesti on risti. Oli palmusunnuntai, ja ruumissaattoon yhtyi hautausmaan portilla joukko, joka astui San Lorenzon kirkosta kantaen palmuja ja puksipuun oksia.
Haudalla pidettiin puheita, joissa poliisin ja viranomaisten tekoja moitittiin. Suuri rikos oli tehty, ja kansa vastasi siihen asettumalla hallitusta vastaan. »Bruno Roccon veri», niin sanoi puhuja, »on vuotanut kuin virkistävä sade kuivuneeseen maahan, ja sankarihenki on kasvava siitä herättämään Rooman omantunnon». Siviilipukuisia poliiseja oli saattojoukossa kuunnellen tarkkaan jokaista sanaa.
Roma ei ollut siellä. Poistaakseen kiusallisia ajatuksia hän valmisteli veistokuvaansa, vaikka olikin sunnuntai. Kello yhdeksän aikaan vanha Francesca tuli tuomaan hänelle kirjettä. Trinità dei Montin portinvartia oli tuonut sen ja odotti alhaalla jotakin lahjaa. Äkillisen ilon huumaamana Roma sieppasi kirjeen ja tyhjensi kukkaronsa vanhan vaimon käteen.
»Santo Dio!» huusi Francesca, »onko tämä kaikki kirjeestä?»
»Niin on, äiti», sanoi Roma. »Anna rahat sille hyvälle miehelle, joka sen toi.»