»Onko se herra Rossilta? Onko? Sitä minä arvelinkin. Teidän tarvitsee vain sanoa kolme kertaa Ave Maria aamulla, kun heräätte, niin saatte kaikki mitä haluatte. Minä tiesin, että signora kaipasi kirjettä…»
»Niin, niin, mutta mies odottaa tuolla alhaalla, ja minunkin täytyy jatkaa työtäni ja…»
»Työtä! Ah, signorina, paratiisissa ei tuhlata aikaa työhön. Semmoisella hienolla neidillä kuin te tulee olemaan harput ja taivaalliset…»
»Mutta mies ei odota, hyvä eukko», sanoi Roma ja työnsi kuuron vaimon pois huoneesta.
Mutta yksin jäätyäänkään hän ei ensin uskaltanut avata kirjettä. Hän vapisi koskettaessaan sitä ja katsellessaan postimerkkejä. Ne olivat ranskalaisia ja niissä oli Pariisin postileima. Tuo tuotti hänelle hiukan epämääräistä iloa. Rossi oli ollut matkoilla eikä ollut ehkä saanutkaan hänen kirjettään.
Vavisten suudellen kirjekuorta ja rukoillen lyhyen rukouksen Roma avasi sen vihdoin, ja kun kirje kahisten putosi kuoresta, vilkaisi hän loppusanoja:
»Sinun uskollinen miehesi.»
Hän hengitti syvään, ja värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa. Sitten hän luki:
»Rakkaani! — Pariisin lehdissä tänä aamuna julaistu Roomasta saapunut sähkösanoma kertoo Brunon tutkimisesta ja kuolemasta. Jos sanon, että olen kauhistunut, en sano paljoa. Olen järkytetty perustuksia myöten. Sydämeni on murtumaisillaan, ja käteni voi tuskin pitää kiinni kynästä.
Sain kuulla tuon uutisen jo eilisiltana, kun istuin eräässä ravintolassa muutamien sanomalehtimiesten kanssa. Me olimme juuri päivällisellä, mutta minun täytyi nousta pois ja palata asuntooni. Olin melkein sekaisin koko yön. Yhtämittaa heräsin unestani luullen kuulevani Brunon äänen, joka kutsui minua. Kerran nousin ikkunan luo ja katsoin tyhjälle kadulle. Ja kumminkin tiesin koko ajan, että ystäväraukkani makasi kuolleena vankilassa.