Roma oli kääntänyt kasvonsa pois puhujasta, ja hänen profiilinsa oli muuttunut — iloinen, vilkas, vallaton ilme oli käynyt vakavaksi, melkein surulliseksi. Jokin Davido Rossin äänessä oli avannut kammion hänen muistissaan, joka kauan aikaa oli ollut suljettu. Hän pani silmänsä kiinni ja näki kuin taikapeilissä kasvoja ja kohtauksia, joita hän näytti tunteneen jossakin toisessa elämässä. Synkkä talo pimeän kadun varrella — ilma täynnä sumua ja lunta — vanha mies suutelemassa häntä — hän itse pienenä lapsena — ja joku toinen, jolla oli tuommoinen ääni… Mutta hän oli pyörtyä, ja kun hän taas kuuli tuon äänen, kaikui se kuin pitkän matkan päässä toisten äänien seasta, aivan kuin viimeisenä kajahtava sävel sellaisen korvissa, joka on menemäisillään tiedottomaksi.
»Meillä on kaksi hallitsijaa Roomassa, veljet, suuri valtio ja suuri kirkko, ja paitsi sitä meillä on nääntyvä kansa. Meillä on tarpeeksi sotaväkeä tappamaan meidät ja tarpeeksi pappeja selittämään, kuinka meidän tulee kuolla, mutta meillä ei ole ketään, joka neuvoisi, kuinka meidän tulee elää!»
»Turmelusta! Turmelusta!»
»Niin, turmelusta, veljet. Ja kuka meistä ei ole saanut tuntea vallanpitäjäin turmelusta! Kuka ei osaisi mainita sotia, joita on käyty, mutta joita ei olisi pitänyt käydä, muureja, joita on murrettu, mutta joita ei olisi pitänyt murtaa, velkoja, joita on maksettu, mutta joita ei koskaan olisi pitänyt tehdä, maistraatteja, jotka menettelevät mielivaltaisesti, poliiseja, jotka itse keksivät salaliittoja voidakseen sitten niittää kunniaa niiden selville saamisesta? Kuka ei tuntisi Camorraa, joka pelastaa suuria rikoksellisia, ja Maffiaa, joka murhaa rehellisiä ihmisiä! Ja kuka Roomassa ei voisi osoittaa ministereitä, jotka sallivat jalkavaimojensa sekaantua valtion asioihin ja rikastuvat saattamalla kansan kurjuuteen!»
Pieni prinsessa parvekkeella käännähti ympäri.
»Mitä? Jätättekö meidät, Roma?»
Ja Roma vastasi äänellä, joka kuului vieraalta ja soinnuttomalta:
»Parvekkeella on niin kylmä.»
Silloin pikku prinsessa naurahti katkerasti aivan kuin metsän keijukainen, joka nauraa yöllä, ja Davido Rossi kuuli sen ja käsitti sen väärin. Hänen sieraimensa värähtelivät kuin hevosen, ja kun hän taas puhui, oli hänen äänensä täynnä kiihkoa.
»Kuka ei ole nähnyt noiden onnen suosikkien komeita vaunuja — heidän palvelijoitaan purppurassa ja kullassa — merkkinä siitä hapatuksesta, joka imeytyy julkiseen hallintoon! Onko kaitselmus kohottanut tämän maan kuolleista ainoastaan heittääkseen sen uhriksi kurjalle, nimettömälle toiminnalle, jota johtamassa on korkeita, alhaisten himojen vallassa olevia virkamiehiä sekä naisia, joiden maine on aikoja sitten mennyt? Juuri sellaiset miehet ja naiset turmelevat isänmaansa saavuttaakseen omat itsekkäät päämääränsä. Hyvä on! Turmelkoot sen, mutta kuulkoot ensin, mitä muuan saman maan lapsista heille sanoo: se valtakunta, jonka te rakennatte kansan vaikenevien luitten päälle, se kukistetaan — kuningas, joka teitä suojaa, ja paavi, joka ei teitä kiroa, he kukistetaan, ja sitten — mutta ei ennen — kansa on vapaa.»