Roma puri huultaan ja hengitti syvään.
»Kuinka minun pitää puolustaa itseäni nöyryytyksiä vastaan yleisön silmissä? Ei ole muuta kuin yksi keino — se, että annat sen uskoa, että kaikesta huolimatta yhä vieläkin näyttelet ja että lopulta aiot rangaista tuota vihollista, joka julkisesti sinua solvasi.»
Roma koetti nauraa, mutta nyyhkytys tukahdutti naurun.
»Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata tuo asia, rakas ystävä, niin yleisö tyytyy siihen selitykseen. Se tietää jo elämäsi pienimmätkin yksityiskohdat, ja se uskoo, että kun luovuit kaikesta omaisuudesta ja muutit asumaan tuon miehen huoneistoon, teit sen ainoastaan näytelläksesi osaasi — sanoisinko tuota vanhaa raamatullista osaa — tahdoit saada selville hänen sielunsa sisimmät salaisuudet.»
Tuo selvä, terävä kuiskaus, jolla paroni lausui nuo viimeiset sanat, pisti Romaan kuin veitsi. Hän kohotti päätään ylpeästi.
»Uskokoot mitä tahansa», huudahti hän. »Jos hienosto suvaitsee uskoa, että olen kääntänyt koko elämäni nurin ainoastaan vihan tähden, niin uskokoon. Tulevaisuus on osoittava, että ei viha, vaan rakkaus antaa voimia minulle kaiken tuon kestämiseen. Mutta mitäpä siitä! Minun onneni on vain kärsimyksissä, enkä välitä kenenkään ylenkatseesta enkä pyydä sääliä.»
Kun hän kuuli oman äänensä, tuli noihin loistaviin silmiin kyyneleitä, ja paroni, jossa rakkaus ja mustasukkaisuus taistelivat samalla hetkellä, sanoi hiljaa:
»Etkö sinä välitä ollenkaan minun kärsimyksistäni? Mies ei saa näyttää mitä hän kärsii. Hänen ylpeytensä ja hänen sukupuolensa estää sen. Ja minun asemassani on olemassa vielä muitakin syitä, joiden tähden en saa virkkaa mitään, vaikka kärsin. Mutta vaikka lannistan tunteeni ja peitän ne maailmalta ja sinultakin… ehkä ne ovat yhtä katkerat kumminkin, vaikkei niitä kukaan sääli.»
Ensi kerran Roma kuuli paronin äänen värisevän liikutuksesta ja hetken verran hän tunsi sääliä.
»Ah, sitä ei kestä kauan», sanoi hän huoahtaen.