»Ei, asiat eivät voi kestää kauan tällä lailla», vastasi paroni.
»Tunnen, että ne voivat loppua hyvinkin äkkiä, enkä surekaan sitä.»
Paroni katsoi häneen kysyvästi ja alkoi: »Tarkoitatko, että…»
»Tarkoitan, että minä kuolen, ja silloin tuo kiusallinen taistelu loppuu.»
Paroni hymyili ja siveli viiksiään. »Mikä päähänpisto! Kuolet! Rakas lapsi, sitä en usko! Sinä elät — sanan täydessä merkityksessä. Et voi sille mitään. Elinvoima virtaa suonissasi. Sinä olet niitä naisia, joita on ollut jokaisella vuosisadalla ja joka maassa, niitä, jotka eivät tiedä mistään esteistä, vaan kulkevat riemukulussa maailman läpi. Semmoiset naiset taivuttavat kaikki edessään. Ei mikään masenna heidän tahtoaan eikä saa sitä heikontumaan… Roma, jos — jos luonnoton laki ei sitoisi minua — jos olisin vapaa…»
Paronin kirjuri keskeytti hänet avaamalla oven.
»Antaa heidän odottaa», sanoi paroni kärsimättömästi.
»Se on Nazzareno, teidän ylhäisyytenne», sanoi kirjuri.
»Ah, antaa hänen tulla», sanoi paroni. »Muistathan Nazzarenon, Roma?
Hän on taloni hoitaja Albanossa.»
Vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskettuneet kasvot ja tuuheat kulmakarvat, astui huoneeseen tuoden mukanaan ketojen ja laitumien tuoksun.