Mutta mitäpä siitä! »Kristus voittaa, Kristus hallitse, Kristus riemuitsee!» Rooma oli kerran palaava kuin tuhlaajapoika isänsä luo, joka odottaa sitä syli avoinna. Tämä aika huokaili jo uuden syntymisen tuskissa ja se oli syntyvä uskonnon ja kirkon omaksi. Ja paavi, jolla oli pieni kuningaskunta, mutta valta koko maailman yli ilman armeijoja, ilman veroja, oli johtava, mutta ei hallitseva, ohjaava, mutta ei käskevä, ja hän oli oleva maailman kansainvälinen tuomari sekä henkisissä että aineellisissa asioissa!
Tyynnyttääkseen hermojaan, joita tuo suuri unelma oli kiihoittanut, ja unohtaakseen kärsimättömyytensä odottaessaan lähettiläänsä palaamista paavi veti uutimen pois kirjahyllynsä edestä, otti sieltä kirjan ja alkoi lukea.
Se oli vanha, mustalehtinen kirja, kirjapainotaidon ensi ajoilta, ja sillä lehdellä, jonka hän avasi, seisoi:
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimien yhdistys on, ja joka tahtoo pelastaa palvelijansa, ei kruunun loistolla, vaan ristin nöyryydellä, on jakanut nuo kaksi voimaa, säätäen, että kuninkaitten tulee tarvita paavia iankaikkisen elämänsä tähden ja paavin tulee olla riippuvainen kuninkaista ajallisissa asioissa. Pyhän hallinnon ei koskaan tule tahtoa itselleen ajallisten asiain johtoa, ja ne, joille tuo johto on annettu, eivät koskaan saata vahingotta sekaantua taivaallisiin asioihin.»
Paavi nousi istuimeltaan jäykkänä. Kuka oli näin puhunut? Oliko se luterilainen, mazzinilainen, vapaamielinen, kirkon vihollinen, semmoinen kuin Rossi? Ei, vaan paavi, suuri paavi kristikunnan alkuajoilta, jolloin kirkko oli nöyrä ja köyhä.
Paavi sulki kirjan ja koetti sanoa itselleen, että Gelasiuksen ajoista saakka kirkon asema oli kokonaan muuttunut. Se oli turhaa. Totta oli, mitä Gelasius oli sanonut — totta itsessään, totta historiallisessa suhteessa, totta jumaluusopin kannalta, totta Kristuksen lain ja Hänen pyhän esimerkkinsä mukaan.
»Jumala, joka tietää, kuinka vaarallinen sellainen voimain yhdistys on…»
Oliko mahdollista, että sellaiset vaarat vieläkin väijyvät paavia? Tänäkin aikana, tänä tuntina, tällä hetkellä hänen omassa persoonassaan, tänä iltana, nyt?
Paavi tunsi hikipisaroita otsallaan ja hän avasi ikkunan antaakseen yöilman tuulla sisään. Muistaessaan tämän kuluneen päivän töitä, kuinka hän oli valmistanut juhlamenoja, puhunut isä Pifferin kanssa, lähettänyt sanan ministerille, kirjoittanut kuninkaalle, hän kysyi itseltään, olisiko hän menetellyt aivan samoin, ellei hän olisi ajatellut mitä vaaroja ja mikä vastuunalaisuus hänellä oli ruhtinaana.
Hän ajatteli tuota nuorta naista, joka oli käynyt hänen luonaan, hänen kertomustaan, hänen rukoustaan, hänen kaihoavaa katsettaan, hänen surullista ääntään.