»Ehkä kuningas kieltäytyy», ajatteli hän ja hengittäen helpotuksesta sulki ikkunan.

Samana hetkenä vaununpyöräin jyrinä katkaisi hiljaisuuden piazzalla, ja pari minuuttia myöhemmin kreivi de Raymond siviilipuvussa polvistui paavin eteen lausuen:

»Teidän pyhyytenne! Hänen majesteettinsa kuningas tulee!»

XIII.

Juhlamenot Pietarin-kirkossa piinatorstaina olivat komeammat ja loistavammat kuin miesmuistiin oli nähty Roomassa. Aikaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan oli tuossa avarassa kirkossa kuin jättiläismarkkinat, sillä lukemattomat tuhannet hyörivät edestakaisin. Kello kymmenen aikaan siellä oli suuri ahdinko ovelta alttarille asti.

Väki siellä oli enimmäkseen köyhää kansaa. Sitä oli tullut kaikista kaupunginosista ja Campagnalta. Siellä oli kalpeita miehiä rukousnauha kädessä ja naisia kantaen pieniä lapsia, joihin he tekivät ristinmerkin vihkivedellä. Tuolla kulki kädettömiä, jalattomia kerjäläisiä, ryömien, mutisten, polvistuen. Näin murehtivan kansan virta tulvaili kirkon läpi kertoen kurjuudesta ja puutteesta.

Tämä oli voittoisa juhla kirkolle. Euroopan epäuskoisimman hallituksen silmäin edessä se oli todistanet, että kansan mahtavin tunne oli uskonnon tunne. Kun synkkä aika kohtasi kansaa, kääntyi se kirkon puoleen.

Paavin hovi oli syystä ylpeä. Muutamat sen jäsenet eivät ollenkaan koettaneetkaan salata iloaan siitä, että olivat voineet iskeä noin tuntuvan iskun hallitseviin luokkiin. Mutta Roomassa oli sittenkin yksi mies, joka ei tuntenut mitään iloa voitostaan. Se oli paavi.

Hän oli mennyt messuun aamulla valkoisessa viitassaan ja kultahiippa päässä, istunut sedia gestatoreen, kardinaalien, patriarkkojen, arkkipiispojen, piispojen, pappien ja seurojen johtajien ympäröimänä, ja sotilasrivit, joiden välitse hän kulki, tekivät ensin kunniaa ja vaipuivat sitten polvilleen, Hiljaa liikkuen väkijoukon halki, jonka tervehdyshuudot mahtavana aaltona kohosivat ilmoille, hän saapui valtaistuimelleen, joka oli verhottu hopeakankaalla ja koristettu kullalla. Hän oli vastaanottanut sinipunerviin pukuihin puettujen pyhän kollegion jäsenten tervehdykset ja kuunnellut, kuinka suuret kellot soittivat Gloriaa. Hän oli kantanut pyhää sakramenttia verhokatoksen alla, jota piispat kohottivat ja jonka edellä kulki kardinaaleja sytytetyt kynttilät kädessä ja molemmin puolin bussolanteja soihdut kädessä. Hän oli astunut levon kappeliin, alttoäänien laulaessa kuin satakielet korkeassa kirkossa. Vihdoin hän oli lausunut kolminkertaisen siunauksen keskellä kirkkoa, missä palfrenieerit olivat kohottaneet hänet ylemmäksi kaikkia noita kasvoja, jotka äänettöminä ja kyyneleisinä liikutuksesta katsoivat häneen uskoen kuulevansa Jumalan siunaavan äänen. Mutta kun messu oli ohi ja hän oli palannut takaisin huoneistoonsa, muisti hän kertomuksen siitä huoneesta, missä Jeesus asetti sakramenttinsa, ja kysyi itseltään, oliko kaikki tämä loisto nyt tarpeellinen, jotta paavi ja hänen väkensä voisivat rukoilla rukouksensa.

Hän oli pessyt kahdentoista köyhän miehen jalat. Nämä miehet oli otettu Rooman kaduilta edustamaan kahtatoista apostolia ja asetettu istumaan valkoisissa puvuissa punaisella ja kullalla päällystetylle istuimelle. Kynttilöitä kantavien pappien jälessä ja kamariherrain sekä kardinaalien ympäröimänä hän oli astunut valtaistuimelle pyhän Pietarin patsaan eteen, joka tilaisuutta varten oli puettu paavilliseen pukuun kantaen mustassa päässään hiippaa ja mustassa sormessaan sormusta. Kun hän sitten oli pessyt miesten jalat ja kuivannut ne sekä suudellut kutakin jalkaa kansan riemuitessa raivokkaasti, palasi hän huoneistoonsa ajatellen Kristusta, joka eli köyhien seassa ja rakasti heitä.