Kulkue järjestyi taas, mutta ilman ristiä ja ainoastaan kaksi kynttilää edellä. Paavi nostettiin kantotuoliin ja häntä kannettiin kiertelevien koridorien kautta.
Suuri sävelaalto vyöryi häntä vastaan hänen astuessaan kirkkoon, viidenkymmenen tuhannen ihmisäänen kaiku. Se oli kuin lukemattomien aaltojen loiske, kun ne särkyvät pelastusveneen kylkiin tämän lähtiessä satamasta aavalle merelle. Paavi kantajiensa olkapäillä oli kuin kapteeni, joka yöllä kiirehtii pelastamaan haaksirikkoisen laivan väestöä.
Oli hämärä, ja ainoastaan nuo suuret ääriviivat jättiläiskuvapatsaineen erottuivat pimeässä. Suunnattoman suurena, yön peittämänä, siellä täällä savuavan, sammuvan tulisoihdun valaisemana häämötti kirkko ja tuolla tuikki punertava valo levon kappelista. Tuossa näyssä oli jotakin kamalaa, se oli kuin kokonainen maailma, joka ensin oli luotu ja sitten taas hävitetty ja joka nyt sydänyönä huokaili ilmoille kaiken tuskansa ja kaihonsa.
Paavin kulkiessa kansanjoukon läpi se jatkoi Miserere-lauluaan. Kasvoja ei näkynyt, paitsi silloin tällöin kynttilän valon sattuessa niihin. Useimmat olivat polvillaan ja kaikki olivat uskonnollisen tunteen vallassa. Korkealla alttarilla ei ollut ainoatakaan koristusta, ja sen risti oli peitetty mustalla harsolla, sen kauneus ja majesteettisuus oli hävinnyt. Paavin valtaistuimeltakin oli poistettu kunniakatos eikä siinä ollut vaatteen palastakaan, johon hän olisi saattanut panna jalkansa. Kolmihaaraisessa kynttiläjalassa ei ollut tulta, ja ainoa palava kynttilä oli piilotettu alttarin taakse.
»Armahda minua Jumala suuren armosi tähden!»
Äänten valitus kohosi ja laski tuossa suuressa, pimeässä holvissa, ja paavi peitti kasvonsa ja itki ajatellessaan sitä hirmuista tapausta, jota tämä Tenebrae kuvasi, taivaallisen kärsimyksen salaisuutta, tuota pimeää hetkeä kaksituhatta vuotta sitten, jolloin vuoret halkesivat ja haudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi kahtia. Ja sitten hän muisti tuon viimeisen tuskanhuudon: »Jumalani, Jumalani, miksi minut ylenannoit?» ja kuinka maailman valo hetkeksi muuttui haudan pimeydeksi.
Oliko se valo vieläkin piilossa, nyt kun despotismi on ainoa vastaus kärsimyksiin, kun siveellisyys ja hartaus ovat viranomaisten mielivallan määrättävissä, kun kaikki sivistyneiden valtioiden voimat ovat epäkristillisten käsissä, kun kamala harhauskon aalto peittää parlamentit ja hallitukset, kun anarkia kulkee hävittävää kulkuaan maailman valtakuntien läpi!
»Vapahda minua, oi Jumala ja Vapahtajani!»
Miserereä laulavan kansan valitus pimeässä kirkossa tuntui paavista tällä hetkellä koko ihmiskunnan sielun tuskanhuudolta vääryyttä vastaan — äärettömän, mutta avuttoman ihmisperheen huudolta Jumalan puoleen, tuon etäisen olennon luo, jota ei voi saavuttaa eikä liikuttaa muulla kuin itkulla. He olivat kuin pieniä lapsia yksin yössä, jossa kaikki oli pimeätä ja kuollutta!
Vanha maestro Mustata lauloi viimeiset surun sävelet, ja Miserere loppui. Sitä seuraavassa suuressa hiljaisuudessa kuului matala koputus aivan kuin battitorien lyönnit vankilakopeissa, sitten vyöryvä ääni, aivan kuin raskas rautaovi olisi kääntynyt saranoillaan. Kirkas valo leimahti alttarin puolella, ja vihdoin levisi hehkuva valo suuresta rististä, joka riippui katosta.