Mutta pyhimyksen kaltainen vanha mies, jolla oli palatsi, mutta ei kotia, palvelijoita, mutta ei perhettä, armeija, mutta ei valtakuntaa, mies, joka oli kaikkien ihmisten isä, mutta joka ei enää tuntenut ihmiselämän tavallisia iloja ja suruja, istui yksin pienessä, yksinkertaisessa huoneessaan ja söi vaatimatonta päivällistä.
XVII.
Roma oli viettänyt koko viikon valmistellessaan veistokuvaa. Hänelle oli taas uusi ilo, kun hän muisteli Rossin kasvonpiirteitä ja antoi niille eri ilmeitä. Tuntui kuin mies olisi puhunut hänelle ja hän odotti vastausta. Mutta tuo kaikki toi hänen mieleensä alinomaa myöskin vaarat ja tuskan, ja Rossin marmorinen kuva kidutti häntä. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät alituiseen hänen silmissään, kun taltta oli hänen kädessään, ja nähdessään hänen kosteat silmäripsensä ja kalpenevat huulensa hänen naapurinsa samassa talossa alkoivat käydä levottomiksi.
Vanha Francesca kertoi kaikenlaisia kertomuksia sodasta puhaltaessaan tulta hiiliin, joilla hän aikoi keittää ruokaa, tai siivotessaan huonetta pappien vuotuista tervehdyskäyntiä varten.
»Me asuimme silloin Trasteveressa, signora, ja aina kun oli ollut taistelu, saimme kuulla siitä kadulla. Ihmiset istuivat portailla ja kuuntelivat, kun sotamiehet kertoivat uutisia. Me naiset pesusaaviemme ääressä emme tienneet, ketä isku kulloinkin kohtaisi, ja siitä syystä seisoimme ääneti ja peloissamme, kunnes isku sattui, ja silloin se, johon se oli sattunut, pyyhki paljaat käsivartensa, veti huivin päähänsä ja meni pieneen kirkkoon. Siellä oli viileätä ja tyhjää, ja usein siellä ei ollut muita kuin ehkä joku toinen vaimo, joka myöskin oli kadottanut miehensä tappelussa ja joka luki nyt helminauhaansa. Ah, Gesu buono! Paljon sain pelätä noina päivinä, mutta ei minulle mitään tapahtunut, ja olisin vallan hyvin voinut hiukan syödä ja nukkua ja luottaa Jumalaan. Tulkaa, pikku sisko, syömään, tässä on tuoreita herneitä ja paistia.»
Roma kuuli »taistelun kulusta» joka päivä ja joka tunti. Tiistaina hallituksen sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia aiotusta kuninkaan riemujuhlasta sekä äänekkäitä ylistyksiä anteeksiannosta. Keskiviikkona vastustuspuolueen lehdet olivat aivan yhtä täynnä salaperäisiä viittauksia johonkin onnettomuuteen, joka luultavasti tulisi seuraamaan tuota häpeällistä juhlimista. Torstaina seinät olivat täynnä julistuksia, joissa ilmoitettiin kuninkaallisesta ohjelmasta, ja perjantaina ilmoituspilareissa oli kuvia, joissa nähtiin pääkalloja ja ristiin asetettuja luita.
Roman pelko Rossin puolesta oli kasvamaisillaan kauhuksi. Päivä päivältä tuo vakaumus syveni hänen mielessään, että Rossi oli osallisena vaaralliseen salaliittoon, ja vähitellen hän sai todistuksia siitä, kuinka poliisi vartioi ja odotti Rossia. Roma tunsi olevansa voimaton häntä suojelemaan. Oli aivan sama kuin jos Rossi olisi ollut vaarallisesti sairas ja Romaa olisi ollut kielletty lähestymästä häntä. Se häntä kumminkin hiukan tyynnytti, että huoli matta kaikista seurauksista hän aina saattoi paeta miehensä luo varoittamaan häntä.
Pitkänäperjantaina hallitusmielinen lehti ilmoitti virallisessa osastossaan, että myöhään edellisenä iltana kuningas oli sisäasiainministerin seurassa aivan odottamatta käynyt katsomassa rahapajaa, joka on Via Fondamentan varrella, jolle kadulle päästään pyhän Pietarin kanoniikin asunnon ohi kulkevaa hiljaista käytävää pitkin. Romaa hämmästytti tuo selittämätön ilmoitus, kun vanha John, jota Rossin oli tapana auttaa, koputti hänen oveaan. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kalpeat, ja kun Roma tarjosi hänelle rahaa, työnsi hän sen syrjään kärsimättömästi.
»Älkää luulko, että kultainen vasara avaa taivaankin portit, teidän armonne», sanoi vanha mies.
Sitten hän kertoi juttunsa. Kuningas oli tavannut paavin salassa edellisenä yönä, ja jotakin oli tekeillä herra Rossia vastaan. John tiesi sen, sillä hänen pojanpoikansa oli lähtenyt Roomasta tänä aamuna Chiassoon ja toinen salapoliisi oli lähtenyt Modaneen. Jos Donna Roma tiesi herra Rossin olinpaikan, oli paras kirjoittaa hänelle ja kieltää häntä palaamasta Italiaan.