»Parempi olla metsälintuna kuin häkkilintuna», kuiskasi hän.
Roma kiitti uutisista ja käski häntä olemaan varovainen, koska hän oli aivan riippuvainen pojanpojastaan ja tämän vaimosta.
»Ei tee mitään nyt», sanoi hän.
Edellisenä yönä hän oli nähnyt unen. Hän oli olevinaan voimakas mies taas, kaikki lapset ympärillään, kenestäkään riippumaton. Kuinka onnellinen hän oli ollut! Mutta kun hän herättyään huomasi, ettei se ollutkaan totta, vaan että hän oli vanha ja heikko, tunsi hän, että tätä oli mahdoton enää kestää.
»Minä jo vien ruuan lasten suusta, teidän armonne, tätä ei voi kestää kauan», sanoi hän vapisevalla äänellä, hymyillen hampaattomin suin ja nyökäyttäen hiukkasen päätään poistuessaan.
Roman levottomassa mielessä yksi asia vain tuntui selvältä. Hänen miehensä oli vaarassa eikä hänen tullut astua rajan yli. Mutta kuinka se oli estettävissä? Vaikeudet olivat äärettömät. Jos Rossi olisi vastannut hänen kirjeeseensä sähköttämällä, kuten hän oli pyytänyt, olisi hän ehkä keksinyt jonkun keinon, jonka avulla olisi voinut lähettää sanan hänelle. Vihdoin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän istuutui kirjoittamaan kirjettä silmät loistaen ja mieli hehkuen.
»Armaani olen hyvin sairas, ja koska sinä et voi tulla minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi. Älä luule, että olen liian heikko ja naisellinen, vaikka olen luvannut olla voimakas ja uljas. Minä voin elää ainoastaan rakkaudesta, armas, enkä jaksa kestää sinun poissaoloasi. Sinä arvelit kai, että minun pitäisi tyytyä ainoastaan sinun kirjeisiisi, ja totta on, että ne ovat kalliita minulle. Mutta niitä on niin vähän ja ne tulevat niin pitkien väliaikojen perästä eikä niitä nyt näy tulevan ollenkaan enää. Ehkä minä itsekin sydämeni syvyydessä ajattelen, että sinun kirjeesi voisivat olla hiukan enemmän rakkauskirjeitten kaltaisia, mutta miehet eivät koskaan kirjoita oikeita rakkauskirjeitä, ja melkein kaikkien naisten tulisi tunnustaa, jos he tahtoisivat puhua totta, että he ovat hiukan pettyneet siinä asiassa.
Minä tiedän, että miehelläni on muita asioita ajateltavana, suuria asioita, korkeita ja jaloja päämääriä, mutta minä olen nainen vain huolimatta suurenmoisista yrityksistäni, ja minua täytyy rakastaa, muutoin kuolen. Eipä siltä, että pelkäisin kuolemaa, sillä tiedänhän, että jos kuolen, pääsen sinun luoksesi heti ja tämä julma ero loppuu. Mutta minä tahdon elää, ja olen varma, että paranen, kun vain saan olla muutamia hetkiä sinun luonasi. Siitä syystä laittaudun valmiiksi heti ja lähden aamun siivillä.
Älä hämmästy, jos näytän kalpealta ja laihalta ja rumalta. Kuinka voisin olla toisen näköinen, kun maailmani on ollut auringotta näin monta viikkoa? Tiedän, että työsi on hyvin tärkeä varsinkin nyt, kun niin paljon on tekeillä, mutta pane se kumminkin syrjään vähäksi aikaa, rakas, ja vie minut jonnekin Alpeille, jossa saan takaisin terveyteni ja onneni. Siellä me taas olemme pikku poikana ja tyttönä niinkuin ennen muinoin, jolloin sinä ajoit takaa perhosia minulle ja olit niin surullinen, kun minä, paha lapsi, musersin ne. —
Näkemiin, rakas! Olen sinun luonasi melkein yhtä pian kuin tämä kirje. Pelkään että suutut minuun, kun kiiruhdan luoksesi ja keskeytän työsi. Jos näytät sen, kuolen varmaan. Mutta olethan hyvä tälle lemmen toivioretkeläisraukalle ja lohdutat häntä! Hän ei ole hetkeksikään unohtanut sinua koko aikana — ei hetkeksikään. Tavallinen nainen, joka rakastaa tavallista miestä, ei kerro siitä hänelle, mutta sinä et ole tavallinen mies, enkä minä välitä ollenkaan siitä mikä itse olen.