Odota minua siis nopeimmalla junalla, joka lähtee huomisaamuna
Roomasta, äläkä lähde Pariisista ennenkuin saavun.
Roma.»
Tuon kirjeen tekaistu syy ja peitetty vilppi saattoi Roman jonkinmoiseen kuumetilaan. Kun hän oli lopettanut sen ja pannut sen postiin, tunsi hän ensimmäisen kerran, että hän todellakin oli sairas.
Kuuro vanha vaimo, joka auttoi häntä panemaan kokoon tavaroita, puhui lakkaamatta Rossista ja Brunosta ja Elenasta ja pikku Giuseppesta ja vihdoin myöskin kuninkaasta ja hänen riemujuhlastaan.
»En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin ennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan paaviin. Toinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama. En välitä muusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä, kuka verot kantaa, kunhan vain voin maksaa ne… Mitä sanot, Tommaso?»
Vanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten kädellään, jossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän. Punastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja meni omaan huoneeseensa.
»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin aikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa rukousnauhassani.»
XVIII.
Kirjeessä oli Berliinin postileima.
»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se, että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin…»