»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy lähteä tänä iltana eikä huomenna.»
»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla, nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen puolesta.
Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke, vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa! Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan, kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun toimia — Jumalan nimessä minun täytyy…»
Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja epäluulo hänen aikeeseensa nähden.
»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin, että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni näyttää olevan sen ainoa toivo…»
Roma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin aikeesta.
»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas, osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille, osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä sormeansakaan vaaraan.
Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä! yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.
Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.
* * * * *