Kapusiinilainen huokasi. »Me saamme kuulla sen huomenna.»
»Niin», sanoi paavi, »huomisaamuna saamme tietää kaikki.»
Synkkä menneisyyden varjo leijaili heidän ympärillään, ja heitä peloitti manata sitä esiin.
Samalla hetkellä kajahti hiljaisuudessa kirkas, pitkä ääni, joka aivan äkkiarvaamatta helähti yössä ja sammui yhtä nopeasti.
»Satakieli», sanoi paavi.
Mahtava sävelten aalto vyöryi esiin jostakin näkymättömästä paikasta vaihdellen taivaallisen kauniina, tuontuostakin keskeytyen ja kertoen riemua, surua ja kaihoa. Se loppui äärettömän surumieliseen säveleen, tuskan valitukseen, joka tuntui rukoilevan Jumalan apua. Kun kaikki taas oli hiljaista, tuntui kuin maailma olisi käynyt autioksi.
Paavin askeleet kuuluivat hiekassa. »En koskaan unohda sitä», sanoi hän.
»Se oli ihmeellistä», sanoi kapusiinilainen.
»Ajattelin sitä tyttöparkaa», sanoi paavi, »hänen rukoileva äänensä kaikuu korvissani niin kauan kuin elän.»
»Lapsiraukka», sanoi kapusiinilainen.