Juna läksi taas, ja Rossi sulki jälleen silmänsä koetellen muistaa muutamia Roman kirjeiden leikillisiä lauseita kauniista englantilaisista tytöistä. Niin, kauniita ne olivatkin ja omalla tavallaan kauniita olivat myöskin ranskattaret ja saksattaret ja Sveitsin suloääniset tyttäret. Omituista kyllä, kaikki naiset olivat Rossin mielestä suloisia nyt. Hän oli kuin nuori äiti, jolle Jumala on antanut kauniin lapsen. Hänestä tuntuu heti, kuin maailma olisi aivan täynnä lapsia. Mutta siitä huolimatta hänen omansa on kaikista kaunein.
Luonto ja ihmiskunta näyttivät hymyilevän Rossille sinä päivänä. Järvet eivät koskaan olleet näyttäneet noin kirkkailta. He kulkivat aikaisin aamulla Luzernin ohi, jossa valkoiset sumupilvet kiitivät kuin haamut vuoria kohti. Suuret huiput siinsivät toistensa yli havupuiden peittäminä, jotka näyttivät Alppien yli samoavilta lukemattomilta armeijoilta. Alhaalla metsä oli tiheätä ja harveni sitten harvenemistaan ylempänä. Auringon säteet hyppelivät järven pinnalla aivan kuin keijukaiset peililattialla, ja kun juna seisahtui Fluelenissa, sekoittui kosken kohina lintujen lauluun ja kirkonkellojen sointuun. Nyt soitettiin Gloriaa. Koko maailma lauloi Gloriaa. »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!»
Rossin ilo kävi melkein lapselliseksi junan lähestyessä Italiaa. Kun oli kuljettu suuren tunnelin läpi, alkoivat uuden rodun merkit näkyä. Tuolla oli Madonnan kuvia Kristus-kuvien asemesta, kentillä oli pitkät rivit väkeä kuokka kädessä eikä pieniä ryhmiä auroineen, kuten äsken, siellä oli isosarvisia jykeviä härkiä eikä vikkeliä, kellokaulaisia hevosia.
Nuo olivat epäilemättä huolestuttavia merkkejä, mutta Rossi ei ollut nyt sillä mielellä, että hän olisi sitä ajatellut. Hän avasi vaunun ikkunan voidakseen hengittää oman maansa ilmaa. Huolimatta mielipiteistään hän ei voinut olla sitä tekemättä. Tuo omituinen tunne, joka hiipii sydämeen syntymämaassa, valtasi Rossinkin. Hän kuuli laulua viinitarhoista, lemmen laulua — yhä vain lemmen. Hän näki oranssipuut ja valkoiset sekä punaiset ruusupensaat. Silmissä vilahteli vuoren rinteillä olevia pieniä kaupunkeja valleineen ja torneineen, ulkopuolella Campo Santo. Hänen huulensa avautuivat, hänen rintansa paisui. Se oli koti! Koti!
Päivä alkoi sammua, taivas pimeni ja matkustajat rupesivat torkkumaan. Rossi palasi paikalleen ja ajatteli vakavammin Romaa. Koko hänen sielunsa liiteli nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä. Hän luuli lukeneensa rivien välistä Roman kirjeissä kärsimyksistä, ja hän rupesi täydellä todella moittimaan itseään. Miksi hän oli kertonut elämänsä salaisuuden Romalle työntäen hänelle sellaisen vastuunalaisuuden?
Hänen sielunsa taistelu oli lyhyt. Ellei hän olisi luottanut Romaan, ei hän ikinä olisi rakastanut häntä. Ellei hän olisi paljastanut koko sydäntään Romalle, ei hän koskaan olisi saanut tietää Roman rakkaudesta. Ja vaikka Roma olikin kärsinyt, maksaisi Rossi nyt kaiken hänelle. Hän muisti tuon Campagnalla vietetyn ihanan päivän ja ajatteli sitten tulevia suloisia hetkiä. Mitä Roma nyt teki? Hän kai lähettää sähkösanoman Chiassoon. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon kaikkia!
Sitten hän koko ajan ajatteli Roman sähkösanomaa ennenkuin hän saapui rajalle. Hän koetti kuvitella mitä se sisältää: »Voin hyvin, odotan sinua, tervetuloa kotiin.» Mutta voiko hän hyvin? Rossi ei ollut viikkokausiin kuullut hänestä mitään, ja hyvin paljon oli voinut tapahtua. Jos hän olisi järjestänyt omat asiansa järkevämmin, olisi hän ehkä voinut saada Roman kirjeet.
Synkät pilvet alkoivat varjostaa maisemaa. Ilma oli jäähtynyt äkkiä, ja tuuli oli kai herännyt, sillä puut huojuivat kovasti junan kiitäessä ohi. Rossi katseli taas ikkunasta kuumeisena ja kärsimättömänä.
Vihdoin junan vauhti hiljeni, pyörien ja veturin jyske lakkasi vähitellen. Hetken perästä kuului kirkonkellojen kaiku, kelloja soitettiin salaman torjumiseksi, ja sitten seurasi rankka sade. Vesi valui virtana junan saapuessa Chiassoon, mutta vaunut olivat tuskin ennättäneet junasillan kohdalle, kun Rossi hyppäsi ulos.
»Tavarat tutkittavat!» »Käsilaukut ulos!» »Chiasso!» »Tulliasema!»