Karabinieerien päällikkö, laihaposkinen, haukansilmäinen mies, astui virkapuvussaan komeasti katsojien ohi sähköttämään viranomaisille Rossin vangitsemisesta.
III.
Kun juna taas lähti liikkeelle, oli Rossi vankina ja istui kahden karabinieerin välissä upseeria vastapäätä. Hänen sydäntään hyyti, ja hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten. Hän kysyi itseltään, kuinka moni henkilö tiesi, että hän oli Davido Leone ja saattoi todistaa hänet samaksi henkilöksi, joka oli tuomittu kahdeksantoista vuotta sitten. Ei ollut muuta kuin yksi.
Rossi hypähti seisomaan kirous huulillaan. Se ajatus oli vallan mahdoton, ja hän itse oli petturi, jos hän uskoi semmoista. Mutta kun tuo kuviteltu tuska oli ohi, tunsi hän sittenkin rinnassaan painoa ja häpeätä.
Karabinieeri-upseeri, joka oli käsittänyt väärin Rossin liikkeen, sulki vaunun ikkunan ja asettui itse seisomaan selin siihen, kunnes juna saapui Milanoon. Siellä odotti heitä poliisivirkamies, jolla oli ilmoitettavana viimeiset Rossia koskevat määräykset. Julkisen häiriön välttämiseksi kuninkaan juhlapäivänä oli vanki pidettävä Milanossa, kunnes määrätään toisin.
»Teidän tulee jäädä tänne yöksi, herra Rossi», sanoi soturi. Muistaen, kuinka hän Zürichistä lähtiessään itse oli aikonut samaa, Rossi nauroi katkerasti.
Nyt oli pimeä. Vankirattaat olivat hotellivaunujen vieressä, ja Rossi kuljetettiin sinne karabinieerien välissä.. Uutinen hänen vangitsemisestaan oli jo levinnyt Milanossa, ja suuria katsojajoukkoja oli kokoontunut aseman ulkopuolelle. Rossi koetti pitää päätään pystyssä, kun ihmiset tuijottivat häneen, ja vakuutteli itselleen, että viattoman miehen vangitseminen ei ole hänen, vaan viranomaisten häpeä. Siitä huolimatta tuskan tunne valtasi hänet, ja hänen päänsä vaipui alas, kun hän piiloutui vaunuun.
Matkalla Via Filangerin varrella olevaan vankilaan karabinieerit kiroilivat kovaa kohtaloaan, joka pakotti heitä pysymään poissa Roomasta yleisen juhlan aikana. Maanantaina tuli olla päivälliset kasarmissa Pratin varrella, ja tiistaiaamuna kuningas oli jakava mitalit.
Rossi sulki silmänsä eikä virkkanut mitään. Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun hänet oli sijoitettu »maksavien» koppiin ja karabinieeri-upseeri oli poistumaisillaan, ei hän malttanut olla puhumatta.
»Herra upseeri», sanoi hän hypistellen vangitsemiskäskyä, »tahdotteko sanoa minulle, mistä saitte tämän paperin?»