»Ei ole sinun syysi, jos rakkautesi minuun nyt on kuollut. Minäkin toivoin kuolevani ennenkuin tulit tänne.
»Luulen, että sieluni jo onkin kuollut ja tässä minä lasken sen sinun jalkaisi juureen. En voi toivoa anteeksiantoa, mutta jos sinun sydämesi voisi antaa minulle anteeksi…»
Rossi tunsi sieluunsa tulvivan rakkautta ja anteeksiantoa.
»Mutta minä tiedän, että se on mahdotonta…»
»Ei mikään ole mahdotonta, Roma. Me olemme kaikki lapsia Jumalan kädessä, erehtyviä, pieniä lapsia, ja jos Hänen rakkautensa valo, joka valaisee elämän kirjan, voisi valaista vielä kahden onnettoman tien…»
Roman sydän sykki, ja hän nousi ylös loistavin silmin.
»Roma, minä myönnän, että päästyäni pakoon poliisin käsistä tulin tänne kostaakseni. He ajavat minua takaa ja saavat epäilemättä minut kiinni. Mutta jos sinä vakuutat minulle, että ainoastaan rakkautesi sai sinut syyttämään minua — rakkautesi eikä mikään muu — niin vaikka olen petetty ja sortunut ja vaikka minut ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan — niin…»
»Sen vakuutan! Minä vakuutan!»
»Vanno se, Roma.»
»Minä vannon…»