»Tuo nainen valehtelee», sanoi ääni heidän takanaan.
Paroni seisoi makuuhuoneen ovella.
VIII.
Paroni oli mennyt makuuhuoneeseen yksinomaan paetakseen semmoisen miehen näkyvistä, joka oli karannut vanki ja siis melkein samassa tilassa kuin mielipuoli, jonka mielipuolisuus tietysti kiihtyisi paronin läsnäolosta. Huomatessaan, että Rossi oli tyyni, jopa jalomielinenkin vaaran hetkenä, paroni häpesi piilopaikkaansa ja aikoi astua ulos. Huolimatta ylpeydestään hänen oli pakko kuulla heidän keskustelunsa, ja häntä nöyryytti petetyn miehen ylevyys. Roman kiihkeä vakuutus, että hän vihasi paronia, koski häneen hyvin kipeästi, ja vielä kipeämmin hän tunsi oman alemmuutensa, kun Roma syvästi vakuutti rakkauttaan Rossiin.
Annunziatan ritari! Kuninkaan serkku! Pääministeri! Diktaattori! Tuo kaikki oli merkinnyt jotakin tunti sitten. Mutta mitä se oli nyt? Ei mitään tuon naisen silmissä verrattuna pienimpäänkin pyyntöön sen mitättömän miehen huulilta, jota hän, paroni, oli ylenkatsonut.
Tuska oli sietämätön. Ensi kerran paronin elämässä hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin selvät ja terävät, menivät sekaisin. Seisoen liikkumatta oven takana, kun Roman rukous ja Rossin anteeksianto kaikui hänen korvissaan, hän tunsi oman huonoutensa selvemmin kuin koskaan ennen. Tuo kiihoitti hänessä tulisen vihan. Nöyryytys oli liian suuri. Roma oli menetetty. Hän luuli tulevansa hulluksi.
Hän katsoi revolveria, jonka hän oli siepannut, kun Roma pudotti sen. Hän tutki sitä ja sai selville, että se oli ladattu, veti hanan, työnsi revolverin päällystakkinsa oikeaan taskuun ja avasi oven.
Rossi ja Roma eivät ensin nähneet häntä. Roman loistavat silmät, joissa kyyneleet kiilsivät, katsoivat hellästi Rossiin. Kun paroni kuuli hänen äänensä soinnun, kävi hänen mustasukkaisuutensa raivokkaammaksi kuin koskaan.
Hetken äänettömyyden jälkeen Rossi alkoi puhua. »Roma», sanoi hän, »mitä tuo herra tekee täällä?»
Paroni nauroi ja koetti selvittää ajatuksia, jotka kiehuivat hänen aivoissaan.