Elena itki. »En ajattele itseäni», sanoi hän.
»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua yhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin. Hän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»
»Ja silloin te, Donna Roma…»
»Minä?»
Roma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin, se on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy palata… minun… minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte… kuka siitä tietää… tai välittää… paitsi… ehkä jonakin päivänä… kun hän…»
Roma koetti jatkaa, mutta Elena murtui kokonaan.
Ovi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi tulla sisään.
»Ah, Sir Evelyn, tekö täällä?»
Englantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että tunkeudun suruunne.»
»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar… Ajat ovat muuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon, onnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä toivoisi niitä takaisin.»