Hänen huulensa värisivät, hänen äänensä tukehtui ja hän pyyhki pois kyynelen.
»Näin unta siitä viime yönä, pyhä isä. Luulin, että mieheni oli palannut Roomaan ja kaikki kellot soivat. Se oli unta vain, ettekä te kai usko sellaisiin lapsellisuuksiin. Mutta minusta oli suloista ajatella, että kun en ole voinut elää mieheni hyväksi, voin edes kuolla hänen puolestaan ja siten parantaa rikokseni.»
Paavi ei voinut kestää enempää.
»En saa soimata teitä, tyttäreni. Tulin tänne tapaamaan Maria
Magdalenaa, ja minä löysinkin itse Jumalan äidin sielun.»
»Siunatkaa minua, pyhä isä.»
»Minä siunaan teitä, lapseni. Mutta vanha mies, joka on siunannut monta, tarvitsee nyt itse teidän siunaustanne.»
VIII.
Davido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä kirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.
Ne olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen,
Pariisiin ja Berliiniin.
Hän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa suuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset. Mitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin ymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään, kun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat saapuneet hänelle.