Noista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan esiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki nuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua, milloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä tunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.
Hän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman suloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat silmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen häntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.
Kuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen, viehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen liikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli sen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin. Mutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä raivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka suurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon loukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se koski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli kironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!
Mutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön epätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean, julman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki turvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se oli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys taistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen mahdottomaksi.
Rossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä puheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.
»Pyhä isä, olisin tahtonut puhutella teitä.»
»Mitä tahdotte, poikani?»
»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein pyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä en kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja ihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin että olin murhaan vikapää.»
Paavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.
»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään. Tekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä rikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli täynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan, kuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt ajattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän anteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»