»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka
Jumala tahtoisi…»
»Antakaa minun mennä.»
»Aiotteko ilmaista itsenne poliisille?»
»Aion.»
Paavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen pyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän ajatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt olivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut pusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken perästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:
»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja nyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»
Davido Rossi ei vastannut.
»Minä tunsin äitinne, poikani.»
»Äitini?»
Paavi nyökäytti päätään ja hymyili.