»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan tiet.»
Davido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti pysyä tyynenä.
»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon äitinne sai kärsiä. Eikö niin?»
Rossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen ajatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään, minä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»
Paavi hymyili taas arasti.
»Davido…»
Rossi ei voinut hengittää.
»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi sinulle kätensä, tahtoisitko… olkoonpa hän missä tahansa ja kuka tahansa… tahtoisitko puristaa hänen kättään?»
»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja vaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»
Paavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi seisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.