»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä sen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»
»Ellen uskoisi sitä, en jaksaisi kantaa suruani Brunon tähden.»
»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me olemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»
Tulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin auringonnousu.
»Rakas Elena!»
»Mitä?»
»Luuletko, että odottamisaikani käy hyvin pitkäksi?»
»Älkää puhuko noin, Donna Roma.»
»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi pois, ja Roma vastasi itse itselleen.
»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata illalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»