Ihmiset muistelivat jälestäpäin, että tuolla hetkellä kuningas ja hänen luopumisensa oli joutunut unohduksiin. Kaikki silmät olivat kääntyneet Rossiin. Hän istui pää kumarassa leikkien kellonvitjoillaan, kuten hänen aina oli tapana epäröidessään. Vihdoin hän nousi vielä kerran, ja hänen neljäs puheensa sai kaikki edelliset unohduksiin. Hänen huulensa vapisivat hiukan ja hänen äänessään oli se syvä surumielisyyden väre, joka vaikuttaa enemmän kuin kiihko. Kuulijat lehtereillä olivat nousseet seisomaan ja ojentautuivat toistensa yli nähdäkseen.
»Ystäväni lausui äsken», sanoi hän, »että tämä on voitonhetkeni. Asian laita on aivan päinvastoin. Tämä on häpeäni hetki. Hän luulee, että minä olen ollut naisen uhri. Hän on väärässä. Tuo nainen on ollut minun uhrini. Hän on nyt vankilassa rikoksen tähden, johon minä yksin olen syypää. Minun käteni se iski pääministerin kuoliaaksi. Siitä syystä katosin viikko sitten ja siitä syystä olen tullut takaisin tänään.»
Noiden sanojen aikaansaama hämmästys oli sanomaton. Kansa oli liiaksi ymmällä tietääkseen mitä ajatella.
»Minä tulin takaisin», jatkoi sama syvätunteinen ääni, »antautuakseni parlamentin tuomittavaksi, koska minua koskeva vangitsemiskäsky jo on voimaton ja koska minä parlamentinjäsenenä ja siis useamman kuin itseni edustajana olen ainoastaan parlamentin alainen. Minä en aikonut tunkeutua parlamenttiin tällä tavalla, mutta hetken tärkeys pakotti minut siihen.»
Äänettömyys oli kauhea, ja joka sana tuntui kajahtavan puoleksi avatusta haudasta.
»Nyt tiedätte, miksi en pannut omaa nimeäni väliaikaisen hallituksen luetteloon. Ei se ollut vaatimattomuutta eikä myöskään velvollisuuden pelkoa. Siihen pakotti minut tunne, että olin tahrattu ja siitä syystä mahdoton. Ellei niin olisi, oi kuinka ylpeä ja innokas olisin saadessani tukea maatani sen uudestisyntymisen hetkellä, kansan heräämisen hetkellä, kansan, joka jo kaksi kertaa ennen on laskenut uuden sivistyksen kulmakiven! Mutta tässä asiassa olen toinen mies nyt. Olen tehnyt syntiä ja saan seisoa luvatun maan rajalla, mutta rajan yli en saa mennä. Sitä vaatii Kaikkivaltias Jumala.»
Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, ja kuulijat luulivat, että hän nyt aikoi sanoa liikuttavat jäähyväiset tuolle monen taistelunsa tantereelle, voittojensa ja tappioittensa kentälle. Mutta hetken perästä hän sanoi tyynesti:
»Herra puheenjohtaja, antaudun parlamentin tuomittavaksi.»
Samassa eräs parlamentin vahtimestareista astui sisään ja antoi hänelle kirjeen. Hän avasi sen vapisevin sormin ja luki sen.
Sitten tapahtui odottamatonta. Jännittyneen tunnelman vallitessa kuului ääni oikeistosta. Puhuja oli entinen neuvoston puheenjohtaja, kuningasvallan puoltaja ja markiisi. Kun hän nousi, odotettiin hänen ehdottavan, että annettaisiin käsky Rossin vangitsemisesta.