»Ei kukaan syyttäne minua», sanoi hän, »liiallisesta myötätuntoisuudesta arvoisan puhujan mielipiteitä kohtaan, eikä kukaan epäile, etten kunnioittaisi lakia ja ihmishenkeä. Mutta minä uskallan omalla vastuullani sanoa, ettei tältä puolelta parlamenttia ainoatakaan askelta oteta rikoksen rankaisemiseksi, josta emme tiedä mitään muuta kuin sen, minkä äskeinen puhuja lausui syyttäessään itseään, jotta toinen henkilö ei kärsisi. Lopuksi sanon vain parlamentin puolesta ja omasta puolestani, että on korvaamaton vahinko parlamentille, jos sen pitää kadottaa jäsen, joka viimeisten kahdeksan vuoden kuluessa ei koskaan ole iskenyt kavalaa iskua eikä lausunut epäjaloa sanaa eikä puhunut kenestäkään pahaa — tahraton, ylevä roomalainen mies.»
Tuon jalon puolustuksen vaikutus oli suunnaton. Innostus puhkesi esiin loppumattomina huutoina ja kättentaputuksina ja kaikkialla näkyi aaltoilevia rintoja ja kyynelisiä silmiä.
Sitten huudettiin: »Rossi!» »Rossi!» Mutta Rossin paikka oli tyhjä. Hän oli mennyt. Ei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan.
XII.
Kymmenen päivää myöhemmin Roma ei ollut vielä saanut vapauttaan eikä häntä myöskään ollut siirretty toiseen paikkaan. »Se ei ole tarpeellista», sanoi linnan lääkäri Procuran ja Prefetturan virkamiehille. Suuri vapauttaja ja muuttaja oli tulossa.
Rossin pyynnöstä tohtori Fedi oli tullut ja tutkinut taudin tarkkaan. Romassa oli sisällinen vamma, joka ehkä oli perinnöllinen ja varmasti parantumaton. Levottomuus ja tuska oli kehittänyt sen aikaisemmin, mutta joka tapauksessa sen olisi täytynyt tulla. Siten voi kauneimmassakin kukassa olla kuolonhaava. Semmoinen on luonnon laki.
Ensin Rossin koko sielu nousi tuota ajatusta vastaan. Roma oli taistellut tulisen taistelun ja lopettanut sen voittajana, ja nyt, kun kaikki näytti lupaavan rauhaa ja tyyntä onnea, nytkö piti kuoleman tulla välttämättömänä, voittamattomana — oh, se oli armotonta!
Hän pyysi avuksi spesialisteja, hän puhui ilmanvaihdoksesta ja rupesi
vielä ollessaan kyllin kaukana Romasta esittämään leikkaustakin.
Tohtorit pudistivat päätään. Hänen morsian-vaimonsa oli jättävä hänet.
Rossin täytyi elää ilman häntä.
Kun hän sitten vihdoinkin oli ymmärtänyt, kuinka asian laita oli, käsitti hän, että se oli parasta. Toisin ei tämä voinut päättyä. Se oli ainoa tie. Kaikkitietävä Jumala, joka oli määrännyt, että hänen piti erota omasta kansastaan, koska hän Mooseksen lailla oli rikkonut, tahtoi lieventää tuon eron katkeruutta katkaisemalla vahvimman siteen.
Kun kansa puuhasi äänestyksissään, vietti Rossi päivänsä Angelon linnassa. Kansa tunsi jo Roman ja Rossin tarinan, ja se oli sytyttänyt rakkauden liekin Italian lapsissa. He odottivat pienissä ryhmissä ulkopuolella linnan porttia nähdäkseen Rossin tulevan ja menevän. Joskus he puhuttelivat häntä ilmoittaen hänelle viimeiset uutiset vaaleista, missä hänen oma nimensä aina oli ensimmäisenä. Mutta murtuneen miehen heikko hymy ei kehoittanut heitä jatkamaan, ja vihdoin he antoivat hänen kulkea ohi ääneti.