Roma oli koko ajan hilpeä, joskus iloinenkin. Mutta tuo ilo oli sydäntä murtava. Tulinen päänkivistys vaivasi häntä alituiseen, mutta ainoastaan kosteista, punoittavista silmistä saattoi sen aavistaa. Kun ihmiset kysyivät, kuinka hän jaksoi, sanoi hän heille sitä mitä hän aavisti heidän tahtovan kuulla. Heidän kasvoilleen ilmestyi silloin helpotuksen ilme, ja se teki Roman onnelliseksi. Hän oli niin iloinen, hellä ja sääliäherättävä kuin ainoastaan nainen voi olla.
Rossille hän koetti noiden kymmenen päivän aikana uskotella olevansa paranemaan päin. Se oli lieventävä iskun katkeruutta. Ja Rossi puolestaan oli uskovinaan häntä lieventääkseen Romaa kohtaavan iskun katkeruutta. He pyysivät Elenaa auttamaan heitä tuossa pikku petoksessa ja ilmaisivat sen tohtoreillekin.
»Ja kuinka rakkaani jaksaa tänään?»
»Mainiosti! Minua ei todellakaan vaivaa mikään. Olen kyllä kärsinyt, ja siitä syystä olen niin kalpea. Mutta nyt voin paremmin. Elena kertokoon sinulle, kuinka nukuin viime yönä. Enkö nukkunut hyvin, Elena? Elena… Elena raukka on käynyt vähän kuuroksi eikä vastaa aina, kun hänelle puhutaan. Mutta minä voin vallan hyvin, Davido. Kohta en tunne mitään tuskaa, ja silloin on kaikki hyvin.»
»Niin, rakas, kohta et tunne tuskaa, ja sitten on kaikki hyvin.»
Se oli hyvin säälittävää. Kaikilla heidän sanoillaan näytti olevan kaksi merkitystä. He eivät enää osanneet puhua toisin.
Mutta aika tuli, jolloin Roma päätti puhua suoraan. Rossi oli nostanut hänet loggiaan. Hän teki sen joka päivä ja kantoi häntä, ei käsivarrellaan niinkuin äiti kantaa lastaan, vaan rintaansa vasten niinkuin mies kantaa vaimoaan, jota hän rakastaa. Roma kiersi aina kätensä Rossin kaulaan vakuutellen, että se oli välttämätöntä ja että hänen olemassaolonsa riippui siitä, ja kun Rossi asetti hänet hellästi lepotuoliin, veti hän alas Rossin pään ja suuteli häntä. Nuo kaksi pientä retkeä olivat Roman jokapäiväisenä ilona. Rossin tuska vain kasvoi niistä.
Oli suloisen roomalaisen kevään suloisin päivä. Roma oli pukeutunut vaaleaan aamupukuun ja hänen päänsä ympäri oli kiedottu valkoinen silkkihuntu, samanlainen kuin nähdään Beatrice Cencin kuvissa. Ruusuinen iho oli kalvennut, poskessa oli kova juova, leuan alla syvä varjo, ja suupielet olivat vetäytyneet alas. Mutta suuret silmät, vaikka ne olivat raskaat tuskasta, loistivat samalla iloa. Ne eivät itkeneet enää, kyyneleet olivat kuivuneet, ja toisen maailman valo heijasti niiden syvyydestä.
Rossi istui hänen vieressään ja Roma piteli hänen kättään molempien käsiensä välissä. Joskus hän katsoi Rossiin ja hymyili. Roma oli kadottanut hänet äskettäin, mutta oli taas saanut hänet takaisin oikeaan aikaan. Sitten oli taas tuleva ero ja sen jälkeen yhtyminen — siellä. Ah, hän oli hyvin onnellinen.
Rossi nojasi otsaansa vapaaseen käteensä ja koetti katsoa muuanne.
Huolimatta ponnistuksistaan hän ei voinut kukistaa sydämensä kapinaa.
»Oi Jumala, onko tämä oikeutta? Onko tämä oikeutta?»