He olivat kahden kesken loggiassa. Taivas oli sininen ja alhaalla päilyi hiljainen kaupunki.
»Davido», alkoi Roma heikosti.
»Mitä, armas?»
»Olen ollut niin onnellinen, kun sinä olet ollut luonani, että olen unohtanut kertoa sinulle jotakin.»
»Mitä se on, armas?»
»Lupaa, ettet säikähdä.»
»Sano, armas», sanoi Rossi, vaikka hän tiesi mitä se oli.
»Se ei ole mitään… Niin, pidä lujasti kiinni kädestäni. Noin… Ei se ole mitään. Ja kumminkin siinä on kaikki. Se on… se on kuolema.»
»Roma!» Roman silmäluomet värähtelivät, mutta hän koetti hymyillä.
»Niin, rakas. Se on totta. Ei nyt heti. Ei, ei heti. Mutta se on varma, eikä se astu syrjään antaakseen meidän olla onnellisia.»