Hän naurahti melkein iloisesti. Mutta samalla hän katsoi Rossia tarkkaan, ja nyt, kun tuo sana oli sanottu, huomasi hän sydämessään salaisen toivon, josta hän ei ennen ollut tiennyt. Hän toivoi, että Rossi sanoisi jotakin häntä vastaan, vakuuttaisi hänen olevan väärässä ja koettaisi todistaa, että niin oli laita.
»Minä raukka, eikö niin? Olisi ollut suloista olla yhdessä hiukan kauemmin — varsinkin nyt. Kun on täytynyt sulkea kaikki sydämeensä niin kauan…»
Hänen surullinen iloisuutensa katosi nopeasti. »Mutta näin on parempi, eikö niin?»
Rossi ei vastannut.
»On varmaan parempi.»
»Se on hirveätä!» sanoi Rossi.
»Älä sano niin. Semmoista tapahtuu joka päivä täällä ja kaikkialla.
Jumala ei sallisi sen tapahtua, jos se olisi hirveätä.»
»Se on katkeraa kaikesta huolimatta.»
»Ei niin katkeraa kuin elämä. Ei läheskään. Esimerkiksi — maailma tarvitsee sinua, mutta ei minua enää. Sinun pitäisi työntää minut syrjään, ja se olisi katkerampaa kestää kuin kuolema — paljon katkerampaa.»
»Rakkaani! Mitä puhutkaan?»