»En kiellä, että hänen kuolemansa olisi siunaus kansalle.»
»Sinä päivänä, jona hän kuolee, alkaa kansa elää.»
»Enkä kiellä, että rikokset — suuret rikokset, ovat joskus aikaansaaneet suuria parannuksia.»
»Olette oikeassa — mutta tämä ei olisi mikään rikos.»
»Enkä sano, että tyrannin elämän katkaiseminen on samaa kuin murha.»
»Oh — he tiesivät, mitä tekivät, kun lähettivät minut teidän luoksenne!»
Davido Rossi puhui tyynesti, mutta hyvin vakavasti.
»Se mies», sanoi hän, »joka julkisesti astuu sortajan eteen ja surmaa hänet seisoen silmä silmää vasten ja sitten antautuu vangittavaksi tai vaikkapa palasiksi revittäväksi ja alistuu tuomittavaksi, julistetaan syylliseksi, mutta hän sanoo: en surmannut paroni Bonellia, surmasin pääministerin, en surmannut miestä, surmasin laitoksen, tuomitkaa minut, hirttäkää minut, ampukaa minut, haudatkaa minut elävänä, teljetkää minut koppiin, joka ei ole paljon suurempi kuin ruumisarkku, jossa ei koskaan saa nähdä ihmiskasvoja, ei koskaan kuulla ihmisääntä, olen tyytyväinen, odotan tulevaa vallankumousta! — se mies, joka noin tekee — nimittäköönpä maailma häntä hulluksi, mielipuoleksi, intoilijaksi, miksi tahansa — hän ansaitsee toisen nimen kuin murhaajan.»
Vieraan kasvot punehtuivat, hänen silmänsä hehkuivat, ja hän nojautui pöytään ja otti tikarin käteensä.
»Katsokaa! Antakaa tämä minulle. Juuri sitä tarvitsisin. Minä piilotan sen kukkavihkoon ja olen ojentavinani sen hänelle. Mutta milloin saan siihen tilaisuuden? Sanokaa — saanko ottaa sen?»