»Ei! Minä teen sen teidän puolestanne… Miksikä en? Jos väkivalta on väärä, on oikein vastustaa väkivaltaa.»
Davido Rossi palasi pöytänsä luo, kosketti suosituskirjettä ja sanoi:
»Tämäkö on se suuri työ, johon viitataan tässä kirjeessä?»
»Se. Älkää luulko minua hulluksi, herra. Tiedän mitä sanon. Olen ajatellut ja miettinyt tätä asiaa, kunnes se on saanut jättiläisvallan minussa ja tullut minua itseäni voimakkaammaksi.»
Davido Rossi kääntyi vieraaseen päin.
»Miksi tulitte minun luokseni?»
»Sillä te voitte auttaa minua tehtävän täyttämisessä. Te olette parlamentin jäsen ja voitte antaa minulle lipun sen istuntosaliin. Te voitte osoittaa minulle tien presidentin huoneeseen Monte Citoriossa ja sanoa minulle, milloin hän on yksin.»
Davido Rossin kasvot olivat kalpeat, mutta hänen äänensä oli tyyni — tyyni kuin jäätynyt järven pinta, jonka alla virrat vyöryvät.
»En kiellä, että pääministeri ansaitsee kuoleman.»
»Tuhat kuolemaa, herra, ja jokainen iloitsisi siitä.»