"Ei vielä — älkää menkö vielä!"
"Antakaa minun mennä nyt heti!"
"Hetkinen vain —"
Mutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.
Drake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen teki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja olla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa napit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen mies miten tahansa samanlaisessa asemassa, hän ainakin oli menetellyt oikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan, ettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista syistä.
Sillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja häpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta, jäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.
"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen", ajatteli tyttö, "Olisin voinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen."
Drake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta puolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta. Sehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka luonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!
"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" ajatteli Glory.
John Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa kaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus naisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan voineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan ala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.