Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet, joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi. Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.
Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta. Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän oli tunnettu nimellä veli Antero — sillä maallikkoveljiä nimitettiin aina ristimänimellä — ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja, jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon. Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan, kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä hänelle sanottiin.
Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin, sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä. Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa sanoi hän:
"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"
"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."
"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"
"Ei."
Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä puheli veli Paavalille.
Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori, heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan vallasta ja maailman viettelyksestä.
"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"