Marraskuun 9 p. 18—.
Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa — tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen… niin mitä tehdä?
Koska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin olen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin pikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää. Minä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin pitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma näytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu, jolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin sairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi Birdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin katolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt oli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä. Kun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset tulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja puutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.
Tiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran vuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen juhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen, soittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi ja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi majoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee varsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin ensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut itkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin unohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas isoja poikanulikoita.
Voi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli ripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia kirjoituksia kuten: "Sopu voimia antaa" ja "Herra suojaa kuningatarta" ja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan lauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit kulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi hämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta ihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin samannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen aallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku, jonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment. muist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä — se oli kerrassaan ihmeellistä!
Ja ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat poliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu kuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa kaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi. Nuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli hiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti vierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti vartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.
Entäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille! Siellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita Towerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja balettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka "vapautta" ja "kauppaa." Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen ja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit keltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota herätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan seipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi pitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka oli viety ulos tuuletettavaksi.
Ja entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia että huiluja, ja kaikki soittivat "Washingtonin soturia", mutta ei kahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien soitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi, ja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin syntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että kun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta kuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset — hän ei olisi kumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi tarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.
Kesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen mentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut yllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä hiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin pois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani, sillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni. Kaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen, ja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä, joutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä kuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella uneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi majorista.
Jonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla ollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron. Minä sanoin itselleni: "Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin yhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa, komeassa Lontoossa — otaksu vain — ettei sinulla ole kotia eikä ystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu, ja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä tekisit ensiksi, kultaseni?" Minä vastasin arvelematta: "Ensiksi hankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä näyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi saada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen."