Tuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n ja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja heidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli ilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa vilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän oikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista kuukaudessa."

Glorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä, heidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä, heidän mielittelynsä — kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön masentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista huvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin sanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle tuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia heitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis joka tapauksessa hyötyä liikkeelle.

Mutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen ajatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi sairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä oli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli Anna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta. Heidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka Glory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman palkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? — Toinen kirje oli isoisältä:

"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon vaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti ajatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa tuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo vain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan mustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis Anna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää kuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se kumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen sitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä. Vanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa minut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle tavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että hän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta itsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla ei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että hän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu, puitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen uunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet ovat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa."

Kirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä matalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:

"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt sairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka Glenfabassa — muistathan sen — sen, joka oli vangittu ja veti perässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun täytyi leikata nuora poikki — minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei pidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen kuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on työtä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä aamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta hänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin kukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä tuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla on aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa minun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut hameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa, aion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun huomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei tyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät avioliittoa ja tyhjät arvat — oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että minulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista. Elämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka, että minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon sieltä, ja olisinpa minä mies… Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät ystävät!"

V.

John Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa, nimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta ei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli siellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain siitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät ketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin harvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä se nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa öisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko luostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse perkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.

Nähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa ja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden lähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen suippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun tutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen sen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita ikipäiviksi.