Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan. Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on hänet vallannut."
Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa, jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta. Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen siis ei kuuntelisi veren ääntä?
Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.
"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.
"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.
"Kuinka niin?"
"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."
"Tekö?"
"Minä. Kuunnelkaa!"
Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.