Glory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa sekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli vanhalta pastorilta:
"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun karkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä ilo se oli meille! — tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän täytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi, kun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat vierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen juhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla Jerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja juusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli kaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään pahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon tuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala sinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin oikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin oma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää sitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa Babylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani. Hän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen jousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'."
IX.
Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut. Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.
"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."
Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen, joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä, ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.
Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa viimeinen päivä.
"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa ohi.
Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja toimettomaksi.
Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi kuullut niin paljon naurua luostarissa.