"St. John's Woodiinko?"
"Sanokaa hänelle", — John koetti pysyttää äänensä tyynenä — "sanokaa hänelle, että minä olen onnellinen — ja iloinen — ja terveen ja reippaan näköinen."
"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne aivan liiaksi minun —"
"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain — lähettää jotain — jotain sanaa — sanomaa… Kaikkivaltias ei siitä vihastu… Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"
Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John seisoi yksinään.
"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.
Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään: "Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen, mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.
Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan. Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon yöhön, mutta vapaana, vapaana!
Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin — alas Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.
Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain Glory!