"Hän on joskus maininnut hänestä."
"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?"
"Ei", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan kokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä hämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.
"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni — meidän yhdistyksemme ulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen asiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme lastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon mieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi. Nuoremman sisaren — sen, jonka tunnet — hän pani orpokotiin ja vanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä häpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan."
John Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa olisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän tuoliin.
"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä. Paavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele houkutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä kuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena huoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli Paavali oli hänet murhannut."
John Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut hänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla äänellä hän änkytti: "Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle? Miksi salasitte sen tähän asti?"
"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja minulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu veljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja nukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli tullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen, että olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli vaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan häntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka vieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain rangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä otin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä yhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin itse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen sairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu sielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja Jumala itse sai siinä tuomita."
Isä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.
"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin häntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin hänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen ankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä pois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja kärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta kuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan varustuksissani. Se löysi sinut, poikani — sinut, ja se vietteli sinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja sinä lankesit, ja tämä on seurauksena."